Muistan kuinka joskus ajattelin ettei minusta tulisi ikinä hyvää äitiä. Kuinka en tulisi ikinä pärjäämään pienen lapsen kanssa. Mietin kauhulla unettomia öitä, jatkuvia puklien siivoamista ja sairasteluja. Kuinka minulla ei olisi mitään muuta elämää jos saisin vauvan. Toisin kuitenkin kävi. Kun tein positiivisen testin, olin innoissani mutta samalla kauhuissani. Silloin ensimmäisillä kuukausilla aloin stressaamaan sitä että osaanko pitää vauvaa oikein sylissä. Entäpä vaipan vaihto? Syöttäminen? Kylvettäminen? Nukuttaminen? Pääni oli onnesta ja kauhusta sekaisin. Luin paljon vauvanhoito-oppaita ja netistä etsin tietoa Kaksplussan sivuilta. Ja sainkin hyviä neuvoja monelta äidiltä. Lopulta aloin olemaan melko varma itsestäni kaikinpuolin. Yritin myös saada puolisoltani tukea ja apua, sillä hänellä oli kaksi poikaa edellisestä suhteesta. Aikuisia jo molemmat kylläkin. Hän kun niin monta kertaa kehuskeli, kuinka on kasvattanut kaksi poikaa itse. Kerron lopulta myöhemmin miten sen suhteen kävi. Kuitenkin viikolla 38+0 olin jo täysin valmis äidiksi. Muistan kuinka minulla oli syyskuun 14. 2017 ultra jossa katsottiin miten tyttö voi masussani. Jotenkin osasin odottaa että jäisin sillä reisulla sairaalaan. Ja niin kävikin. Tytöllä kun ei ollut enää tilaa kasvaa kohdussani. Minulle sanottiin iloisesti että käynnistämme synnytyksen samana päivänä. Niin tehtiin. Pääsin osastolle, vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja menin omaan huoneeseeni. Sain ensimmäisen pillerin klo 14 jälkeen. Ajattelin että nyt se on menoa. Ensimmäisenä vuorokautena ei tapahtunut mitään. Liikuin paljon ja välillä jouduin makaamaan huoneessa kun hoitajat ottivat lapselta sydänkäyrää. Toinen vuorokausi meni yhtä leppoisasti. Mieheni kävi aina välillä katsomassa minua mutta halusin olla yksin koska olin todella väsynyt. Nukkumisesta ei tullut mitään sillä selkääni särki aivan jumalattomasti. Mutta kolmas vuorokausi. Silloin alkoi tapahtumaan. Muistan niin elävästi sen kuinka 16.9.2017 klo 21 mieheni teki lähtöä takaisin äidilleen. Se, että hän ehti äidilleen ja istahtaa alas, tuli minulta viesti: "mä oon menossa saliin, otan just ilokaasua ;D". Supistukset olivat todella kivuliaita silloin. Sain OxyNormin tai pari ja lopulta Epiduraalin. Synnytys ei itsessään kestänyt kauaa. 8 tuntia 14 minuuttia. Suurinpiirtein. Tyttö syntyi neljän ponnistuksen jälkeen 17.9.2017 klo 02.42 ja voi että miten helpottunut olin. Olin niin lääkehuuruissa siinä vaiheessa etten tajunnut tilanteesta juurikaan mitään. Sain tytön syliini lähes heti. Se oli minulle maailman onnellisin hetki. Laitoin heti vanhemmilleni viestiä. "Tyttö syntyi äsken". Lyhyesti ja ytimekkäästi. Kuvan kera. Silloin miehestäni oli alkuun suuri apu. Kun minä tarvitsin unta, hän oli tytön kanssa teho-osastolla. Ja toisinpäin. Vajaan viikon päästä synnytyksestä pääsimme pois. Tästä tämä juttu vasta oikeastaan alkaa.

Ensimmäinen asunto johon menimme pienen vauvamme kanssa, oli anoppini tupakansavun hajuinen koti. Olimme ensimmäiset kaksi yötä siellä. Muutenhan se oli ihan kiva juttu, mutta anoppini koti on yksiö, johon oli ängetty anopin lisäksi yksi iso koira, minä ja mieheni sekä pieni vauva. Muistan kuinka mieheni meinasi illalla polttaa tupakan keittiössä, jolloin ärähdin ettei sisällä nyt polteta kun on vastasyntynyt talossa. Mieheni oli itse sitä mieltä ettei se määrä savua haittaa vauvaa. Ai ei vai?! Kyllä se haittaa. Koiramme haukkui ensimmäisen päivän tytöntulon takia, mutta alkoi nopeasti tottua siihen. Kun vihdoin pääsimme omaan kotiin, olin onnellisempi kuin ikinä. Oli ihanaa nähdä mieheni hoitavan tyttöä ja katsella miten hän katseli prinsessaansa. Vauvavuosi oli täydellinen. Sitten alkoi alamäki. Oikeastaan se alamäki alkoi siinä vaiheessa kun tyttömme oli täyttänyt 6 kk. Kun itse olen koko tyttäreni pienen elämän ajan puhunut ja selittänyt asioita jotta pieni oppisi, päätti mieheni käyttää omaa "kasvatusmuotoaan". Ensimmäisiä olivat luunapit tytön sormien viereen ja välillä kolahti ja kovaa. Kerroin tästä eräässä päiväryhmässä, jossa sitten sanottiin heti että nyt täytyy tehdä lastensuojeluilmoitus. Silloin sain kuitenkin puhuttua miehelleni, että se on ehdottomasti kiellettyä sillä se on väkivaltaa. Hetken meni taas hyvin mutta kun tyttö oppi konttaamaan ja nousemaan ylös, alkoi ilmentyä ongelmia entistä enemmän. Tyttö kiinnostui liedestä (tottakai, lapsi kun on) ja kurotteli siihen suuntaan. Levy oli kuuma. Juttelin ja selitin miksei kuumaan levyyn saa koskea ja se tehosikin. Näytin leikisti itselleni pöydän ääressä, kuinka kuuma levy poppaa jos siihen koskee. Mutta jälleen mieheni puuttui tilanteeseen ja nosti pienen tyttöni syliin, otti kädestä kiinni ja asetti sen pienen käden kuuman levyn yläpuolelle. Silloin tietenkin tyttö kävi itkemään peloissaan. Kyllä minäkin pelästyisin jos joku minulle noin tekisi. Ja tämä viimeisin: Oli joulupäivä viime vuonna, aamu. Mieheni oli itse ajatuksissaan sulkenut koiramme meidän pieneen makuuhuoneeseen jolloin koira oli tehnyt ahdistuspissat lattialle. Heräsin ja huomasin asian. Aloin kuivaamaan ja pesemään lattiaa, kun mieheni yht'äkkiä hermostui aivan totaalisesti. Hän heitteli tavaroita ympäriinsä ja karjui kovaan ääneen "Saatanan kusilunttu". Sitten jatkui tavaroiden heittely. Hetken päästä hänen suustaan tuli seuraavaa: "Kohta mä otan ton koiran ja katkasen sen kaulan kirveellä perkele!". Tyttöni istui sohvalla, silmät levällään pelosta ja hämmennyksestä. Hän oli niin peloissaan ettei uskaltanut edes liikahtaa paikoiltaan koska pelkäsi isän suuttuvan siitäkin. Mieheni kuitenkin vaikutti rauhoittuvan, hetkeksi. Myöhemmin aamupäivällä hän teki lähtöä kaupunkiin jossa aikoi käydä kaupassa. Hän meni jääkaapille ja avasi oven. Tyttäreni tuli siihen laittamaan jääkaapin ovea kiinni, koska tietää ettei jääkaapin ovea saa jättää auki. Tyttäreni työnsi ovea varovasti kiinni kun taas mieheni naksahti. Hän otti tyttöä kovaa hiuksista kiinni ja tukisti niin että itku ja pelko valtasi tytön täysin. Otin nopeasti tytön syliini ja yritin lohduttaa ja rauhoittaa. Mieheni "pyysi anteeksi" sen jälkeen kun olin huutanut hänelle että "mikä helvetti sua oikein vaivaa? Ei noin saa lapselle tehdä!". Mutta se anteeksipyyntö oli luokkaa "anteeks, ei isi tarkoittanut" ja lähti sitten ovesta ulos. Sen päivän jälkeen mikään ei ole ollut hyvin. Niin kauan kun se ihminen on meidän jokapäiväisessä elämässä mukana, ei mikään ole hyvin.

Eikä nuo suinkaan olleet ainoita kertoja. En myöskään pysty ymmärtämään miten isä voi syyllistää omaa lastaan siitä ettei itse saa nukutuksi?! Pikkuinen ei ole vielä edes 2,5 vuotta vanha... ja vaikka olisi jo isompikin, ei omaa lasta syytetä tai syyllistetä omasta pahasta olostaan.

Minulla ja tyttärelläni on mennyt alusta asti hyvin kahdestaan. Ja mikä on ihaninta tietää, on se että olen ainakin yhdelle ihmiselle se kaikkein tärkein ja rakkain. Vaikka on päiviä, jolloin elämä tuntuu aivan mahdottomalta tuon uhmakkaan pikkuisen kanssa, en vaihtaisi päivääkään pois. Olen kasvanut henkisesti ja psyykkisesti paljon tämän vajaan 2,5 vuoden aikana. Joten silloin kun luulin ettei minusta ikinä tulisi hyvää äitiä, olin väärässä. Minä olen maailman paras äiti juuri tuolle pikkutytölle ja tulen aina olemaan. Aivan sama mitä muut sanovat ja ajattelevat. Minulla on oma rauhallinen ja lempeä tyyli kasvattaa. Ja nyt kun olen saanut silmäni auki elämälle, aion myös tehdä asioita niin että tulevaisuus on positiivinen, valoisa ja tasapainoinen niin tyttärelleni kuin minulle. Me kaksi ansaitsemme paremman elämän. Meidän ei ole mikään pakko alistua enää hetkeksikään narsistin eteen! Me olemme VAHVOJA!