Tänään kävi perhetyö. Käytiin toisen kanssa hakemassa tyttö tarhasta ja toinen jäi puolisoni kanssa kotiin tekemään toista juttua. Ensi viikon keskiviikkona käymme yhdessä läpi kyseiset asiat mutta tiedän että minun ja puolisoni näkemykset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Hän ei näe eikä koe tätä arkea samalla tavalla kuin minä. Ei tietenkään kun tietää että hän on se joka sanoo aina mitä haluaa, näyttää kiukun ja turhautumisen ja tekee mitä haluaa kun taas minä olen hiljaa myötäilevä tyyppi joka ei uskalla ilmaista itseään niin kuin haluaisi. Se on todella rasittavaa. Jotenkin minun pitäisi saada sanottua ääneen, että haluan erota. Ettei tämä avioliitto toimi enää, vaan olisimme ystävinä parempia. Että haluaisin asua omassa asunnossa rauhassa. En halua kuitenkaan viedä häneltä isänä olemista enkä muutenkaan halua hänelle mitään pahaa, mutta meidän kahden välillä tämä ei toimi. Minä rakastan häntä, mutta vain ystävänä. Olen tajunnut kuinka liian nuorena menin naimisiin. Olin kuitenkin vasta 25-vuotias silloin. Enkä ollut edes selvinpäin. Jos olisinkin ollut tuolloin samanlaisessa hyvässä elämäntilanteessa, tunteeni voisivat olla aivan toiset. Ja yksi vaikuttava asia on ikäero. Hän on 20 vuotta minua vanhempi ja nyt lapsen syntymän myötä, se on alkanut näkymään meidän arjessa. Minä haluan vapautta ja rauhaa. Enkä ole todellakaan valmis jäämään aina vain kotiin kun olisi mahdollisuus tehdä ja mennä. Täytyy vain nyt toivoa, että kaikki menee hyvin. Ja ettei puolisoni vain esitä koko sitä paria tuntia että kaikki on hyvin ja sitten myöhemmin räjähdä niin että joudumme taas tytön kanssa lähtemään turvakotiin. Siltä reissulta nimittäin ei palata enää takaisin kotiin, vaan olemme siellä niin kauan että sitten löydämme oman asunnon.