Viime yönä nukuin todella huonosti. Ajatuksia myllersi vaikka millä mitalla päässä enkä mä enää osaa sanoa mitä mä teen. Tiedän sydämessäni ettei tämä liitto tästä enää paremmaksi muutu. Silti osa minusta haluaa vain pelkästä tottumuksesta pitää kiinni. Joten monesti mietin, haluanko elää seuraavat 20-30 vuotta NÄIN? En halua. Nyt kun olen itse 30-vuotias ja mietin mennyttä elämääni, kuinka tuhlasin sen sekoilemalla huumeiden kanssa, en halua joutua elämään loppuelämääni "vangittuna" kotiini kiukkuisen miehen vierellä. Olen vasta saanut selvän elämäni takaisin, päässyt töihin. On tytär ja kissa. Koira on mieheni. Tunnen itseni päivästä toiseen ahdistuneeksi. Sen on loputtava ennen kuin palan henkisesti loppuun pahan olon takia. Nyt olen katsellut netin kautta vapaita asuntoja, samalla haaveillen omasta elämästä omassa kodissa jonka saisin sisustaa oman näköiseksi. Jossa voisin olla vapaasti. Jonne olisi ihana tulla töistä takaisin ilman että ahdistus iskee heti työpäivän loputtua kun tajuaa että kotiin kun menen, siellä odottaa huonotuulinen mies joka ei juurikaan enää hymyile. Ei koskaan kysy miten päiväni on mennyt. Eikä muutenkaan osoita kiinnostusta minun elämääni kohtaan. Omaan kotiin voisin kutsua kenet haluan. Voisin pyytää vanhempani kylään ilman häpeän tunnetta siitä, että joku toinen varastaa kaiken huomion valittamalla ja kiroamalla, samalla esittäen aivan jotain muuta mitä oikeasti on. Saisin hommata sellaiset huonekalut joista tykkään. Saisin käyttää omat rahani siihen mihin haluan. Tyttöön ja itseeni. Saisin päättää täysivaltaisesti itsestäni ja lapsestani. Minulle rauhaa toisi myös se, että tietäisin tyttäreni olevan turvassa huudoilta ja syyllistämisiltä. Niin paljon on asioita, joita oman asunnon hankinta mahdollistaisi. Olisin vapaa pelosta ja jännityksestä sekä epätoivosta. Joten ehkäpä tässä jonain päivänä, kaikki nuo asiat ovat minun, sekä tyttäreni!