Itku tulee vähemmästäkin. Tyttärelleni olen maailman tärkein ja hän minulle. Koko tämän ajan mitä olen töiden jälkeen ollut kotona, olen ollut tyttäreni kanssa ja touhunnut. Laitoin päiväunille, lähdin ulos hänen kanssaan, kävin kylvyssä ja saunassa hänen kanssaan, annoin iltapalan. Kaiken tuon ajan puolisoni nukkui. Mutta kun äsken menin laittamaan tyttöä yöunille, minut käytännössä katsoen häädetiin ulos hänen huoneestaan puolisoni todetessa "no niin, mä tulen sinne". En saa näköjään enää edes tytärtäni laittaa yöunille. Kotiin tullessa kuulin kuinka puolisoni lateli vaihtoehdot mitä teen. Joko käytän koiran ulkona tai sitten syötän tytölle ruoan loppuun ja laitan päiväunille. En tiennytkään että minulle nykyään puhutaan niin. Aivan kuin olisin täysin vieras ihminen joka on lapsenvahti hommiin tullut. Tuntuu välillä oikeasti siltä kuin minut yritettäisiin romauttaa lopullisesti. Tuntuu etten osaa tehdä mitään oikein ja ettei mitään tekemääni arvosteta yhtään. Ja nuo kaikki sattuu ihan helvetisti. Mitä mun pitäis tehdä toisin? En enää tiedä.