Kohta on kaksi viikkoa kulunut siitä, kun minä ja tyttö lähdimme kotoa turvakotiin. Päällimmäinen tunne on tällä hetkellä helpotus. Olen saanut paljon asioita hoidettua ja saanut myös paljon kannustusta jatkoon. Asuntoa emme ole vielä alle saaneet mutta eiköhän sekin järjesty. Huomenna ajattelin soittaa asuntotoimistoon ja kysellä hieman. Olen ylpeä itsestäni että uskalsin tehdä tämän ratkaisun. Silti stressaan aivan tolkuttomasti. Olen alkanut menettämään yöuneni. Nukahtaminen on todella haastavaa ja kun vihdoin nukahdan, herään useamman kerran yön aikana ja sama rumba jatkuu. Tyttö nukkuu yöt kyllä hyvin. Välillä hänelläkin on huonompia öitä mutta ei enää todellakaan niin usein kuin silloin kun asuimme vielä kotona. Tyttäreni ja ex-puolisoni välille vaadin valvotut tapaamiset. Varsinkin nyt kun vaikuttaa hyvin paljon siltä, että exäni on sortunut käyttämään huumeita uudelleen. Hän on leikannut hiuksensa melkein kokonaan pois, jättänyt vain irokeesin. Ja pyörii sellaisten ihmisten kanssa etten yhtään yllättyisi jos vanha elämä olisi jo saanut otteen hänestä. En ole pariin viikkoon jaksanut / halunnut kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu vihdoin siltä että kyllä elämä voittaa, kaikesta huolimatta. Yhtenä päivänä ajattelin että olenko nyt liian julma exääni kohtaan mutta tajusin, että nyt jos pyydän anteeksi ja annan anteeksi kaiken, olen kuitenkin tässä tilanteessa myöhemmin. Mutta joo, vahvoilla ollaan tytön kanssa. Enkä kadu tätä pätkääkään. Nyt on meidän vuoro elää elämää niin kuin ME haluamme <3