Siis voi hyvänen aika miten mua jännittää ja ahdistaa keskiviikkoinen keskustelu. Siitä taitaa tulla ehkä elämäni pisimmät kaksi tuntia, jos uohdetaan kidnappauksessa kärsimäni aika. Tällä kertaa en aio vain istua hiljaa ja nyökytellä vaan aion sanoa kaiken mitä olen jo pitkään itsekseni pohtinut. Tiedän jo, että jos nyt tälle asialle ei nyt tehdä mitään, niin kohta huomaan että olen seuraavat 30 vuotta elänyt elämää elämättä päivääkään onnellisena. Mä tiedän tasantarkkaan mitä haluan elämältä. En uutta miestä, todellakaan. Mua ei voisi miehet kiinnostaa sitten pätkääkään, vaan haluan tasapainoisen ja rauhallisen elämän ilman ahdistusta ja pelkoa. Ilman negatiivista ilmapiiriä. Sitä mä haluan. Mä alan olla niin loppu tähän kulissien ylläpitämiseen. Ulkopuolisille tulee helposti annettua kuva että kaikki on erittäin hyvin vaikka todellisuus on ihan toista. En mä jaksa enää kauaa.