Kyllä välillä tulee ihmeteltyä että miten tässä on vielä jotenkuten järjissään tällaisenkin elämän jälkeen minkä olen elänyt. Varsinkin nyt kun olen yh-äiti ja muksulla on aivan tajuttomia uhmakohtauksia. Välillä tuntuu ettei tule käytettyä mitään muita sanoja kuin "ei". Välillä myös tuntuu että lapseni vihaa minua kun joudun kieltämään koko ajan. Asiaa ei helpota yhtään se että lapsi kyselee koko ajan isänsä perään. Enhän minä voi tuon ikäiselle mennä sanomaan ettei isi pääse katsomaan kun on päihtynyt tai putkassa/vankilassa. Joudun keksimään milloin mitäkin selitystä että tyttö pysyisi edes jotenkin tyytyväisenä. Nyt käytetyin selitys on ollut "isi on töissä eikä ehdi nyt tulemaan". Toistaiseksi se on ollut ok ja tyttö sen hyväksynyt mutta entäs sitten kun neiti tuosta kasvaa ja alkaa kyselemään "miksi". Mitä ihmettä mä sitten sanon. Viikko takaperin tosiaan luulin että tytön isä alkaisi skarppaamaan ja ottaisi itseään niskasta kiinni ja yrittäisi edes nostaa itsensä ylös tytön takia. Hän vielä itse moneen kertaan sanoi ettei tätä aio tyriä. Seuraavana päivänä tajusin hänen viesteistään ettei ole selvinpäin ja perjantai... siitä en edes viitsi mainita täällä. Sanon vaan että se juttu oli viimeinen naula arkkuun. Tytön puolesta vituttaa suoraan sanottuna että isänsä teki noin mutta toisaalta, ehkä tyttären on parempi näin. Kahdestaan äidin kanssa. Hyvin tyttö on ottanut kaikki ystäväni vastaan, olivat he sitten mies - tai naispuolisia. Ehkä tyttö saa vielä jonain päivänä kunnon miehenmallin koska tytötkin sellaista tarvii. Oma isäni oli koko lapsuuteni ajan alkoholisoitunut ja väkivaltainen äitiä kohtaan joten se kostautui minulle siinä vaiheessa kun ensimmäisen kerran annoin miehen lyönnit anteeksi. Olin lapsena kotona nähnyt ja ymmärtänyt että naiselle voi tehdä niin. Mieleni siis kasvoi kieroon tietyissä asioissa. Ja nyt yritän tehdä kaikkeni ettei tyttäreni joudu näkemään tai kuulemaan mitään vastaavaa. Haluan että hän ymmärtää aina ettei väkivalta ole ikinä sallittua, oli se kuinka pientä tai isoa.