Niin monia asioita liikkuu mielessä koko ajan etten oikein saa kiinni yhdestäkään kunnolla. Yksinäisyys painaa ainakin. Tai no, enhän minä yksin joudu olemaan, onhan minulla tytär mutta tarkoitinkin toisenlaista yksinäisyyttä. Läheisyyden kaipuu. Toisen ihmisen kosketus. Kaipaan toista ihmistä vierelleni vaikka hetki sitten olin sitä mieltä etten mitään suhdetta halua. Niin se mieli vaan muuttuu. On jotenkin ahdistavaa käydä yksin nukkumaan, herätä yksin ja tehdä kaikki yksin. Tytärkin on alkanut näyttämään merkkejä että pelkästään äidin kanssa eläminen alkaa tylsistyttää. Tai ainakin käytös antaa sellaisen kuvan. Ex-miestäni en kaipaa ollenkaan elämääni. Tunnen niin paljon vihaa ja pettymystä häntä kohtaan etten edes pystyisi kohtaamaan häntä jos vastaan kävelisi. Mutta ehkä musta vielä saa onnellisen... aidosti onnellisen jonain päivänä.

Ja jotenkin mun pitäis alkaa luottaa itseeni enemmän ja uskaltaa tehdä ja mennä miten haluan. Sillä nythän mulla on siihen täysi mahdollisuus ja oikeus. Jotenkin sitä vaan aina jumittuu kotiin sohvalle tuijottamaan konetta tai telkkaria vaikka oikeasti voisin tehdä niin paljon kaikkea muuta. Tavata ihmisiä, kokeilla uusia juttuja... toteuttaa haaveita. Mut oon niin helvetin huono lähtemään yksin mihinkään. Aina pitäis olla joku kaveri mukana koska olen todella ujo enkä luota tähän maailmaan saati ihmisiin ollenkaan. Olen pystyttänyt korkeat muurit ympärilleni kaikkien paskojen kokemusten takia.