Tänään oli alkuhaastattelu täällä turvakodissa. Kerroin tilanteen niin tarkasti kuin vaan osasin. Edelleen kehoni reagoi vahvasti exääni. Varmasti näin tekee vielä pitkän aikaa. Se on ihan normaalia kaiken sen jälkeen mitä sain sen suhteen aikana kokea.

Huominen aamu jännittää paljon. On nimittäin tytön päiväkotiin vieminen edessä aikaisin aamulla ja mulla on kauhea tunne sisälläni että törmään tähän exään sillä reissulla. En nimittäin tiedä yhtään minkälainen vuoro hänellä on tuolloin. En osaa ajatella järkevästi mitä teen jos hän sattuu vastaan ajamaan silloin. Huono puoli entisen kodin sijainnissa on se että sieltä näkee päiväkodin pihalle todella selkeästi. Ja jos hänellä sattuu vuoro alkamaankin vasta seitsemän jälkeen, on suuri riski törmätä häneen. Enkä haluaisi enää sanaakaan hänelle sanoa. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta kun ei ole kykeneväinen ymmärtämään minun puoltani, on aivan turhaa jatkaa yrittämistä.

Hän laittoi viestiä eilen vanhemmilleni, siihen sävyyn että minä olen se paha. Etten muka ollut tosissani hänen kanssaan. Eipä kuitenkaan maininnut omaa osuuttaan tähän eroon. Ja nyt ahdistaa vielä enemmän. Eilen äitini kanssa puhuttuani puhelimessa, tuli fiilis että nyt se ihminen on saanut käännettyä heidätkin minua vastaan. Oli virhe antaa isäni numero sille miehelle. Tosin enpä olisi ikinä uskonutkaan että hän alentuu lapsen tasolle ja itkee ex-appivanhemmille tätä.