Mä oon yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Ja nyt tuntuu et teen mä mitä vaan, oon paska äiti, ystävä ja ihminen.

Talvella sain kaveriltani koiran. Alkuun oli puhetta että tulee kokeiluun. Kaikki meni hyvin. Tämä kaverini tiesi että etsimme asuntoa sillä entisessä asunnossa paha sisäilma/homeongelma. Laitoin hakemusta kaupungille, eri vuokrafirmoihin ja jopa seurakunnalle. Vallitsevan tilanteen takia asuntoja ei ihan helposti saa varsinkaan kaupungilta. Muissa vuokrafirmoissa tuli esteeksi luottotiedot sekä korkeat vuokrat. Joten etsin yksityiseltä sektorilta. Ja löysin. Tässä kohtaa minulla ei ole varaa kieltäytyä sillä mitä pidempään asuttiin vanhassa asunnossa, sen kipeämpiä olimme tyttären kanssa. Otin siis asunnon vastaan nopealla aikataululla. Ongelmaksi muodostui tämä koira. Vuokrasopimus kielsi lemmikit ja vaikka puhuin asiasta vuokranantajan kanssa, hän kielsi. Ilmoitin tälle kaverille tilanteen jolloin hän ilmoitti ettei voinut ottaa koiraa takaisin. Etsin ja etsin koiralle uutta kotia, tuloksetta. Jossain vaiheessa kaverini laittoi viestiä että mitä aion tehdä. Totesin että piikille ei missään nimessä, jatkan uuden kodin etsintöjä. Hän oli sitä mieltä että koska hänkin pitänyt koiria asunnossa vastoin vuokrasopimuksen ehtoja, voisin minäkin tehdä niin. Ei. En todellakaan voi. Olisin joutunut elämään päivittäin kalvavan tunteen kanssa ja miettiä milloin jään kiinni. Kaverini sanoi että tee niin kuin haluat. 

Meni päiviä ettei kaverista kuulunut mitään. Kunnes hän sitten laittoi jälleen viestiä että mitä aion koiran suhteen tehdä. Ilmoitin että olen etsinyt sille uutta kotia, jälleen tuloksetta. Tässä kohtaa muuttoon aikaa viikko ja minun olisi luovuttava koirasta. Sitten alkoi arvostelun ja syyllistämisen tulva. Alkoi kysely että onko tämä päätös omani vai onko taas joku mies päättämässä tästä. Käytti myös minun menneisyyttä aseena syyllistäessään. Vetosi tyttäreni mielenterveyteen ym. Tyttäreni mielenterveys olisi kuulemma vaarassa tämän koirasta luopumisen takia. Sitten minulla napsahti. Tuntui kuin toisessa päässä olisi ollut exäni. Aivan samanlaista tekstiä. Tuntui kuin millään muulla ei olisi merkitystä kuin koiralla. Olenko minä paska mutsi kun ajattelin ensisijaisesti tyttäreni terveyttä ja hyvinvointia?! Pitäisikö minun elää tämän kaverin ehdoilla riskeeraten pienen terveyden?! Olisiko minun pitänyt kysyä lupa tähän muuttoon ennen vuokrasopimuksen allekirjoitusta?! Enkö minä saa tehdä sellaisia ratkaisuja jotka ovat minulle tärkeimmät?! Eikö tyttäreni terveydellä ole mitään merkitystä?! 

Tytär on ollut vanhan asunnon aikana enemmän kipeänä kuin ikinä ennen. Ja koska olen yksinhuoltaja, on jaksaminen ollut aika kortilla muutenkin. Avaan vanhat haavat viikoittain terapiassa. Asioita joita en todellakaan haluaisi muistella. Kärsin ahdistuksesta, uniongelmista sekä masennuksesta ja kaikki juontaa juurensa edellisiin parisuhteisiin narsistien kanssa. Ja nyt tämä kaverini muistutti todella paljon heitä. Tuntuu niin helvetin pahalta. Tässä mureni luotto häneen täysin. Itsetunto romahti. Omanarvon tunto romahti. Mä en enää jaksa.