Moikka pitkästä aikaa! Ei ole ollut pitkään aikaan inspiraatiota kirjoittaa mutta nyt alkoi tuntua siltä että on pakko päästä purkamaan fiiliksiä.

Eli, oon nyt kärsinyt vaikka ja mistä. Hyvä uutinen viime syksynä oli se että pääsin töihin. Siitä olen tykännyt kovasti. Ja tytön kanssa menee hyvin. Tarhasta on ollut paljon apua varsinkin tuon uhman kanssa. Mutta se mikä mua stressaa ja uuvuttaa eniten, on mun aviomies. Sen hermot vinkuu ihan jatkuvalla syötöllä ja valitettavasti tyttäremme on saanut siitä jo osansa. Nimittäin huutamista, syyllistämistä ja tukistamista. Joulupäivän aamuna tuo mies ylitti rajan lopullisesti. En olisi ikinä hänestä uskonut että tukistaisi omaa tytärtään mutta toisaalta hän yritti "opettaa" tyttöä aikanaan laittamalla käden kuuman levyn yläpuolelle.

Järkytyin ja pelästyin itsekin kyseistä tapahtumaa niin paljon, että päätin ettei tytön tarvitse enää ikinä kokea vastaavaa. Tällä tarkoitan siis avioeroa. Mä olen niin monesti vaiennut pelon takia näistä asioista että nyt sen on pakko loppua. Mullakin on oikeus kertoa asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Ensimmäinen askel oli kertoa parhaalle ystävälleni ja perhetyölle. Pelkään koko ajan, miten tämä kaikki vielä vaikuttaa tyttöön. Oma kehoni reagoi nykyisin todella voimakkaasti jos mieheni hermostuu, tai edes korottaa ääntään. Ensin tuntuu että vatsa heittää kärrinpyörän, sitten alkaa oksettamaan, kädet alkavat tärisemään ja paniikkiikohtaus alkaa painaa päälle. Sitten lamaannun niin pahasti etten hetkeen edes uskalla liikkua. Näin kävi viime vuoden lopulla kun mieheni hermostui yöllä siitä kun tyttö ei nukkunut. Hän huusi tytölle olohuoneessa jolloin minäkin pelästyin. Tyttö kävi itkemään jolloin sain suustani sanat "tuu tänne äitin viereen nukkumaan". Tyttö tuli juosten itkien viereeni ja mieheni tuli hetkeä myöhemmin myös sänkyyn. Huomasin miten tyttö yritti varovasti vaihtaa asentoa ettei isi hermostu TAAS.

Onko tällainen enää tervettä?! Ei ole. Jos ja kun mä haluan tytölle hyvän elämän niin nyt on aika tehdä asioille jotain. Niin monta kertaa oon kuullut sanat "anteeks, en mä tarkoittanut" ja silti sama toistuu hyvin lyhyen ajan sisään. Ei lapsi tyhmä ole vaikka pieni onkin vielä. Kyllä meidän tyttö huomaa minustakin joka kerta kun pelko valtaa mut. Ja se siirtyy häneen. Aika ajoin tulee olo, aivan kuin tyttö haluaisi miellyttää isäänsä.

Mutta mutta, tulipa pitkä vuodatus heti alkuun. Jatkan tätä heti kun saan paremman alustan kirjoittaa. Puhelin kun ei ole paras tähän hommaan 🙂