Monta kertaa ovat ystäväni kysyneet: "Tuletko käymään? Mennäänkö kahville? Nähdäänkö huomenna?" jolloin haluan huutavasti vastata "kyllä" mutta en kuitenkaan uskalla luvata mitään sillä minun on todella vaikeaa lähteä kotoa. Ei siksi etten haluaisi vaan siksi etten uskalla. Viikko sitten yksi ystäväni pyysi minua mukaansa katsomaan Haminaan Kolmatta Naista. Mielessäni olin innoissani, mutta kun puoliso on erittäin mustasukkaista sorttia, en sitten lähtenyt. Ja haluaisin todella elää elämääni. Niin monta kertaa on tullut todistettua, että minä en pysty olemaan yli kahta tuntia pois kotoa, ilman että puoliso alkaa soittelemaan perään ja hyvin ovelasti kuulostelee mitä teen, missä, kenen kanssa. Ja välillä kun sanon käyväni jossain, kysytään vielä MIKSI. Tuollainen vahtiminen saa minut ahdistuneeksi. Hyvä esimerkki viime syksyltä: Minulla oli Väylän aika klo 14 ja puolisoni tiesi siitä jo viikkoja aiemmin. Kun sitten menin ajalle, hän soitti tunnin sisällä kahdeksan kertaa. Eikä sillä ollut mitään sen tärkeämpää asiaa, kuin että tuleeko hakemaan vai ei. Mutta KAHDEKSAN KERTAA?! Saman asian olisi voinut kerran laittaa viestinä. Omat työntekijänikin alkoivat ihmettelemään, miksi niin useasti piti soittaa. Ensimmäinen tunne oli, että hän halusi tarkistaa että olen siellä missä pitää. En ymmärrä. Tässä avioliitossa luottamus on näköjään yksisuuntaista. Tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Joka on jälleen yksi syy olla kiduttamatta itseään ja ottaa ero. Toinen esimerkki on parin kesän takaa, kun näin erästä ystävääni kaupungissa ja menimme terassille muutamille. Kilttinä tyttönä vielä ilmoitin tälle puolisolleni, että olen muutamilla ja tulen myöhemmin. Parin tunnin päästä soi puhelin jossa jo kyseltiin että oletko tulossa jo kotiin. Olinpa sitten missä tahansa, teinpä mitä tahansa, tuntuu ettei minulla saa olla omaa elämää vaan minun pitäisi elää puolisoni elämää. Siihen en enää alennu. Suhteen alkuaikoina unohdin jopa omat vanhempani, koska puolisoni ei pitänyt siitä että lähdin extempore käymään heillä. Olisi pitänyt jo silloin avata silmät ja häipyä mutta sitten ei olisi syntynyt tytärtä. Mutta jos sanonta "Parempi myöhään kuin ei milloinkaan" pitää paikkansa, niin minä saan vielä elämäni takaisin <3