Mua pelottaa. Ahdistaa. Mulla on jopa vähän huono omatunto. Mutta miksi? Mä en ole tässä se joka on mokannut ja ylittänyt rajat. Silti musta tuntuu että teen väärin vaikka sydän sanoo, ettei tämä voi jatkua. Kirjoitin miehelleni uuden kirjeen, jossa kerron hieman kauniimmin mitä tunnen ja miksi. Ja mitä on tehtävä. Hän kun itse sanoi viikko sitten, että jotain ratkaisuja täytyy alkaa tekemään niin tässä on nyt sellainen. En tiedä minkälaista ratkaisua hän itse oli miettinyt, ei sitä koskaan sanonut. Hän mietti ainoastaan taloudellista puolta, ei ollenkaan näitä muita syitä miksi asiat ovat miten ovat. Tuntuu aivan siltä, ettei hän näe omia tekojaan ongelmana. Hänellä on todella vahva ja paha väkivaltatausta. Jokaisen tuomion saanut sellaisista teoista. Joku häneltä joskus kysyi miltä tuntuu pahoinpidellä tms. ihminen. Hänen vastaus: Ei miltään. Niin miten saisin hänet ymmärtämään että vaikka kyse on eläimen tappouhkauksesta ja lapsen tukistamisesta, on se väkivaltaa. Miten muutenkaan saa tuollaisen ihmisen ymmärtämään mitä on henkinen väkivalta. Mä olen oppinut ymmärtämään tässä vuosien saatossa vähän liiankin hyvin. Sitä kun oli jo lapsuudenkodissakin. Mun päätä särkee. Heikottaa. En varmaan ensi yönä saa nukutuksi ollenkaan. Äh, pakko jotenkin rauhottuu ja elää nyt vaan vaikka tunti kerrallaan.