keskiviikko, 26. helmikuu 2020

Keskiviikko 26.2.2020

Kohta on kaksi viikkoa kulunut siitä, kun minä ja tyttö lähdimme kotoa turvakotiin. Päällimmäinen tunne on tällä hetkellä helpotus. Olen saanut paljon asioita hoidettua ja saanut myös paljon kannustusta jatkoon. Asuntoa emme ole vielä alle saaneet mutta eiköhän sekin järjesty. Huomenna ajattelin soittaa asuntotoimistoon ja kysellä hieman. Olen ylpeä itsestäni että uskalsin tehdä tämän ratkaisun. Silti stressaan aivan tolkuttomasti. Olen alkanut menettämään yöuneni. Nukahtaminen on todella haastavaa ja kun vihdoin nukahdan, herään useamman kerran yön aikana ja sama rumba jatkuu. Tyttö nukkuu yöt kyllä hyvin. Välillä hänelläkin on huonompia öitä mutta ei enää todellakaan niin usein kuin silloin kun asuimme vielä kotona. Tyttäreni ja ex-puolisoni välille vaadin valvotut tapaamiset. Varsinkin nyt kun vaikuttaa hyvin paljon siltä, että exäni on sortunut käyttämään huumeita uudelleen. Hän on leikannut hiuksensa melkein kokonaan pois, jättänyt vain irokeesin. Ja pyörii sellaisten ihmisten kanssa etten yhtään yllättyisi jos vanha elämä olisi jo saanut otteen hänestä. En ole pariin viikkoon jaksanut / halunnut kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu vihdoin siltä että kyllä elämä voittaa, kaikesta huolimatta. Yhtenä päivänä ajattelin että olenko nyt liian julma exääni kohtaan mutta tajusin, että nyt jos pyydän anteeksi ja annan anteeksi kaiken, olen kuitenkin tässä tilanteessa myöhemmin. Mutta joo, vahvoilla ollaan tytön kanssa. Enkä kadu tätä pätkääkään. Nyt on meidän vuoro elää elämää niin kuin ME haluamme <3

sunnuntai, 16. helmikuu 2020

Sunnuntai 16.2.2020

Kohta pari päivää oltu täällä turvakodilla ja nyt alkaa vasta kroppa rauhottuu. Ruoka ei maistu oikein vieläkään ja yöllä näin todella kauheita painajaisia kaikesta mitä elämässäni on tapahtunut. Meni pitkän aikaa ennen kuin oikeasti ymmärsin, että olen ollut vain unessa. Vessaan menokin tuntui todella pelottavalta. Mieheni on laitellut viestejä, mutta en ole niistä lukenut kuin viimeisimmän. Siinä oli kysymys milloin voitaisiin nähdä ja jutella jotta tietää miten tässä prosessissa edetään. Mun tekis mieli laittaa viestiä että anteeksi että jouduin näin tämän tekemään, mutta sitten jos laitan sen, pelkään että sieltä alkaa tulemaan viestiä jatkuvalla syötöllä. Syyllistämistä, anteeksipyyntöjä ym. Oli kyllä rentouttavaa käydä omien vanhempien luona juttelemassa. Heiltä olen saanut paljon tukea tämän asian suhteen. Avioeropaperit lähtee huomenna käräjäoikeuteen, nykyiselle vuokranantajalle laitoin jo sähköpostia vuokrasopparin irtisanomisesta ja Kelaan oon tehnyt jo muutosilmoituksia. Ja osoitteeni muutin juuri Poste restante muotoon, sillä olemme kuitenkin täällä turvakodissa niin kauan ennen kuin saamme oman asunnon.

Juuri katselin netistä uusia puhelimia. Lähinnä iPhoneja. Olen jo kauan haaveillut, että saisin sellaisen ostaa mutten ole ikinä uskaltanut, sillä ex-puolisoni on aina ollut niin järkyttävän tarkka rahoista. Nyt kun saan itse päättää omista rahoista, saan myös varmaan kokeilla miltä tuntuu kerrankin saada ostaa jotain sellaista mistä on pitkään haaveillut. Ja silti jää elämiseen reippaasti rahaa. Hänellä se suurin haave oli auton ostaminen ja niin hän sen myös osti. Tuhat euroa käteistä katosi kuin tuhka tuuleen. Se kirpaisi minua pitkän aikaa, sillä tiesin että senkin rahan olisi voinut käyttää johonkin muuhun. Tässä kun olen nyt hoitanut asioita ja miettinyt tätä kuutta vuotta jonka hänen kanssaan elin, olen päätynyt ajatukseen, että tämä kesti sen mitä oli tarkoitettu... Tai jotain sinne päin. Fakta on kuitenkin se, että ilman väkivaltaa tämä liitto olisi voinut kestää hamaan hautaan saakka.

perjantai, 14. helmikuu 2020

Perjantai 14.2.2020

Täällä ollaan! Turvakodissa. Sain kerrottua kaiken tänään. Ääneen. Mua pelotti aamupäivällä todella paljon, ja ehkä vieläkin pelko pitää otetta. En ole nukkunut ollenkaan. Eikä ole tyttökään. Tyttö itkee kotiin kovasti, mutta tilanne on nyt tämä. Yritän parhaani selittää asioita muttei se ole niin helppoa noin pienelle. Hän kaipaa isäänsä kovasti. Ja kissaa sekä koiraa. Mutta hän ei ymmärrä vielä pitkään aikaan sitä syytä, miksi tein näin. Mutta tämä oli oikea ratkaisu. Jos olisin vain katsonut läpi sormien tukistamisen ja uhkailun, olisimme hajonneet vain entistä enemmän. Musta tuntuu että kunhan aikaa menee viikko, kaksi, kolme niin ehkäpä mieheni ymmärtää että tein tämän meidän kaikkien parhaaksi. Tai sitten ei. Juuri huomasin, että juuri se laukku, jossa oli mielialalääkkeeni, jäi kotiin. Enkä tiedä miten sen sieltä saan. Minun täytyy varmaan ottaa klinikkaan yhteyttä nyt viikonloppuna ja selittää tilanne. En voi enkä halua mennä enää kotiin kun en tiedä mitä sieltä tulisi vastaan.

torstai, 13. helmikuu 2020

Torstai 13.2.2020

Mua pelottaa. Ahdistaa. Mulla on jopa vähän huono omatunto. Mutta miksi? Mä en ole tässä se joka on mokannut ja ylittänyt rajat. Silti musta tuntuu että teen väärin vaikka sydän sanoo, ettei tämä voi jatkua. Kirjoitin miehelleni uuden kirjeen, jossa kerron hieman kauniimmin mitä tunnen ja miksi. Ja mitä on tehtävä. Hän kun itse sanoi viikko sitten, että jotain ratkaisuja täytyy alkaa tekemään niin tässä on nyt sellainen. En tiedä minkälaista ratkaisua hän itse oli miettinyt, ei sitä koskaan sanonut. Hän mietti ainoastaan taloudellista puolta, ei ollenkaan näitä muita syitä miksi asiat ovat miten ovat. Tuntuu aivan siltä, ettei hän näe omia tekojaan ongelmana. Hänellä on todella vahva ja paha väkivaltatausta. Jokaisen tuomion saanut sellaisista teoista. Joku häneltä joskus kysyi miltä tuntuu pahoinpidellä tms. ihminen. Hänen vastaus: Ei miltään. Niin miten saisin hänet ymmärtämään että vaikka kyse on eläimen tappouhkauksesta ja lapsen tukistamisesta, on se väkivaltaa. Miten muutenkaan saa tuollaisen ihmisen ymmärtämään mitä on henkinen väkivalta. Mä olen oppinut ymmärtämään tässä vuosien saatossa vähän liiankin hyvin. Sitä kun oli jo lapsuudenkodissakin. Mun päätä särkee. Heikottaa. En varmaan ensi yönä saa nukutuksi ollenkaan. Äh, pakko jotenkin rauhottuu ja elää nyt vaan vaikka tunti kerrallaan.

maanantai, 10. helmikuu 2020

Elämä lapsen kanssa

Muistan kuinka joskus ajattelin ettei minusta tulisi ikinä hyvää äitiä. Kuinka en tulisi ikinä pärjäämään pienen lapsen kanssa. Mietin kauhulla unettomia öitä, jatkuvia puklien siivoamista ja sairasteluja. Kuinka minulla ei olisi mitään muuta elämää jos saisin vauvan. Toisin kuitenkin kävi. Kun tein positiivisen testin, olin innoissani mutta samalla kauhuissani. Silloin ensimmäisillä kuukausilla aloin stressaamaan sitä että osaanko pitää vauvaa oikein sylissä. Entäpä vaipan vaihto? Syöttäminen? Kylvettäminen? Nukuttaminen? Pääni oli onnesta ja kauhusta sekaisin. Luin paljon vauvanhoito-oppaita ja netistä etsin tietoa Kaksplussan sivuilta. Ja sainkin hyviä neuvoja monelta äidiltä. Lopulta aloin olemaan melko varma itsestäni kaikinpuolin. Yritin myös saada puolisoltani tukea ja apua, sillä hänellä oli kaksi poikaa edellisestä suhteesta. Aikuisia jo molemmat kylläkin. Hän kun niin monta kertaa kehuskeli, kuinka on kasvattanut kaksi poikaa itse. Kerron lopulta myöhemmin miten sen suhteen kävi. Kuitenkin viikolla 38+0 olin jo täysin valmis äidiksi. Muistan kuinka minulla oli syyskuun 14. 2017 ultra jossa katsottiin miten tyttö voi masussani. Jotenkin osasin odottaa että jäisin sillä reisulla sairaalaan. Ja niin kävikin. Tytöllä kun ei ollut enää tilaa kasvaa kohdussani. Minulle sanottiin iloisesti että käynnistämme synnytyksen samana päivänä. Niin tehtiin. Pääsin osastolle, vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja menin omaan huoneeseeni. Sain ensimmäisen pillerin klo 14 jälkeen. Ajattelin että nyt se on menoa. Ensimmäisenä vuorokautena ei tapahtunut mitään. Liikuin paljon ja välillä jouduin makaamaan huoneessa kun hoitajat ottivat lapselta sydänkäyrää. Toinen vuorokausi meni yhtä leppoisasti. Mieheni kävi aina välillä katsomassa minua mutta halusin olla yksin koska olin todella väsynyt. Nukkumisesta ei tullut mitään sillä selkääni särki aivan jumalattomasti. Mutta kolmas vuorokausi. Silloin alkoi tapahtumaan. Muistan niin elävästi sen kuinka 16.9.2017 klo 21 mieheni teki lähtöä takaisin äidilleen. Se, että hän ehti äidilleen ja istahtaa alas, tuli minulta viesti: "mä oon menossa saliin, otan just ilokaasua ;D". Supistukset olivat todella kivuliaita silloin. Sain OxyNormin tai pari ja lopulta Epiduraalin. Synnytys ei itsessään kestänyt kauaa. 8 tuntia 14 minuuttia. Suurinpiirtein. Tyttö syntyi neljän ponnistuksen jälkeen 17.9.2017 klo 02.42 ja voi että miten helpottunut olin. Olin niin lääkehuuruissa siinä vaiheessa etten tajunnut tilanteesta juurikaan mitään. Sain tytön syliini lähes heti. Se oli minulle maailman onnellisin hetki. Laitoin heti vanhemmilleni viestiä. "Tyttö syntyi äsken". Lyhyesti ja ytimekkäästi. Kuvan kera. Silloin miehestäni oli alkuun suuri apu. Kun minä tarvitsin unta, hän oli tytön kanssa teho-osastolla. Ja toisinpäin. Vajaan viikon päästä synnytyksestä pääsimme pois. Tästä tämä juttu vasta oikeastaan alkaa.

 

Ensimmäinen asunto johon menimme pienen vauvamme kanssa, oli anoppini tupakansavun hajuinen koti. Olimme ensimmäiset kaksi yötä siellä. Muutenhan se oli ihan kiva juttu, mutta anoppini koti on yksiö, johon oli ängetty anopin lisäksi yksi iso koira, minä ja mieheni sekä pieni vauva. Muistan kuinka mieheni meinasi illalla polttaa tupakan keittiössä, jolloin ärähdin ettei sisällä nyt polteta kun on vastasyntynyt talossa. Mieheni oli itse sitä mieltä ettei se määrä savua haittaa vauvaa. Ai ei vai?! Kyllä se haittaa. Koiramme haukkui ensimmäisen päivän tytöntulon takia, mutta alkoi nopeasti tottua siihen. Kun vihdoin pääsimme omaan kotiin, olin onnellisempi kuin ikinä. Oli ihanaa nähdä mieheni hoitavan tyttöä ja katsella miten hän katseli prinsessaansa. Vauvavuosi oli täydellinen. Sitten alkoi alamäki. Oikeastaan se alamäki alkoi siinä vaiheessa kun tyttömme oli täyttänyt 6 kk. Kun itse olen koko tyttäreni pienen elämän ajan puhunut ja selittänyt asioita jotta pieni oppisi, päätti mieheni käyttää omaa "kasvatusmuotoaan". Ensimmäisiä olivat luunapit tytön sormien viereen ja välillä kolahti ja kovaa. Kerroin tästä eräässä päiväryhmässä, jossa sitten sanottiin heti että nyt täytyy tehdä lastensuojeluilmoitus. Silloin sain kuitenkin puhuttua miehelleni, että se on ehdottomasti kiellettyä sillä se on väkivaltaa. Hetken meni taas hyvin mutta kun tyttö oppi konttaamaan ja nousemaan ylös, alkoi ilmentyä ongelmia entistä enemmän. Tyttö kiinnostui liedestä (tottakai, lapsi kun on) ja kurotteli siihen suuntaan. Levy oli kuuma. Juttelin ja selitin miksei kuumaan levyyn saa koskea ja se tehosikin. Näytin leikisti itselleni pöydän ääressä, kuinka kuuma levy poppaa jos siihen koskee. Mutta jälleen mieheni puuttui tilanteeseen ja nosti pienen tyttöni syliin, otti kädestä kiinni ja asetti sen pienen käden kuuman levyn yläpuolelle. Silloin tietenkin tyttö kävi itkemään peloissaan. Kyllä minäkin pelästyisin jos joku minulle noin tekisi. Ja tämä viimeisin: Oli joulupäivä viime vuonna, aamu. Mieheni oli itse ajatuksissaan sulkenut koiramme meidän pieneen makuuhuoneeseen jolloin koira oli tehnyt ahdistuspissat lattialle. Heräsin ja huomasin asian. Aloin kuivaamaan ja pesemään lattiaa, kun mieheni yht'äkkiä hermostui aivan totaalisesti. Hän heitteli tavaroita ympäriinsä ja karjui kovaan ääneen "Saatanan kusilunttu". Sitten jatkui tavaroiden heittely. Hetken päästä hänen suustaan tuli seuraavaa: "Kohta mä otan ton koiran ja katkasen sen kaulan kirveellä perkele!". Tyttöni istui sohvalla, silmät levällään pelosta ja hämmennyksestä. Hän oli niin peloissaan ettei uskaltanut edes liikahtaa paikoiltaan koska pelkäsi isän suuttuvan siitäkin. Mieheni kuitenkin vaikutti rauhoittuvan, hetkeksi. Myöhemmin aamupäivällä hän teki lähtöä kaupunkiin jossa aikoi käydä kaupassa. Hän meni jääkaapille ja avasi oven. Tyttäreni tuli siihen laittamaan jääkaapin ovea kiinni, koska tietää ettei jääkaapin ovea saa jättää auki. Tyttäreni työnsi ovea varovasti kiinni kun taas mieheni naksahti. Hän otti tyttöä kovaa hiuksista kiinni ja tukisti niin että itku ja pelko valtasi tytön täysin. Otin nopeasti tytön syliini ja yritin lohduttaa ja rauhoittaa. Mieheni "pyysi anteeksi" sen jälkeen kun olin huutanut hänelle että "mikä helvetti sua oikein vaivaa? Ei noin saa lapselle tehdä!". Mutta se anteeksipyyntö oli luokkaa "anteeks, ei isi tarkoittanut" ja lähti sitten ovesta ulos. Sen päivän jälkeen mikään ei ole ollut hyvin. Niin kauan kun se ihminen on meidän jokapäiväisessä elämässä mukana, ei mikään ole hyvin.

Eikä nuo suinkaan olleet ainoita kertoja. En myöskään pysty ymmärtämään miten isä voi syyllistää omaa lastaan siitä ettei itse saa nukutuksi?! Pikkuinen ei ole vielä edes 2,5 vuotta vanha... ja vaikka olisi jo isompikin, ei omaa lasta syytetä tai syyllistetä omasta pahasta olostaan.

Minulla ja tyttärelläni on mennyt alusta asti hyvin kahdestaan. Ja mikä on ihaninta tietää, on se että olen ainakin yhdelle ihmiselle se kaikkein tärkein ja rakkain. Vaikka on päiviä, jolloin elämä tuntuu aivan mahdottomalta tuon uhmakkaan pikkuisen kanssa, en vaihtaisi päivääkään pois. Olen kasvanut henkisesti ja psyykkisesti paljon tämän vajaan 2,5 vuoden aikana. Joten silloin kun luulin ettei minusta ikinä tulisi hyvää äitiä, olin väärässä. Minä olen maailman paras äiti juuri tuolle pikkutytölle ja tulen aina olemaan. Aivan sama mitä muut sanovat ja ajattelevat. Minulla on oma rauhallinen ja lempeä tyyli kasvattaa. Ja nyt kun olen saanut silmäni auki elämälle, aion myös tehdä asioita niin että tulevaisuus on positiivinen, valoisa ja tasapainoinen niin tyttärelleni kuin minulle. Me kaksi ansaitsemme paremman elämän. Meidän ei ole mikään pakko alistua enää hetkeksikään narsistin eteen! Me olemme VAHVOJA!