tiistai, 21. heinäkuu 2020

Ahdistavaa...

Kymmeniä viestejä yhden viikonlopun aikana. Samoin vastaamattomia puheluja. Jos niihin ei vastaa, tullaan oven taakse koputtelemaan. Ja jos ei avaa ovea, huudellaan parvekkeen alla niin että naapuritkin kuulee. Ja tätä jatkunut yli kaksi viikkoa. Kertaakaan viestit ei ole koskeneet yhteistä tytärtämme vaan minua ja sitä kuinka en saisi jatkaa elämääni ilman häntä koska hän ei sitä kestä. Hän ei ymmärrä eikä hyväksy sitä tosiasiaa että meidän liitto on lopullisesti ohi. Eräänä perjantai-iltana (noin kolme viikkoa sitten) hän soitti ja sanoi tulevansa katsomaan viikonlopun aikana tyttöä. Tyttö odotti ja odotti mutta ei isää näkynyt. Hän ei ilmoittanut itsestään mitään millään tavalla. Meni viikko eteenpäin, ei pihaustakaan kuulunut koko miehestä... kunnes tuli seuraava perjantai ja minulla alkoi hetken lapsivapaa. Ja kappas, sinä samana perjantai aamuna kun minulla se vapaa alkoi, laittoi tämä mies heti aamu seitsemältä viestiä jossa kaipasi seuraani. Vastasin että minulla on muita suunnitelmia jonka jälkeen alkoi tuo karmea viestien tulva. Tiedusteli missä olin, kenen kanssa ja olisi kummasti juuri silloin tarvinnut apuani (?!). Silloin minulla alkoi ajatukset pyörimään päässäni ja hermostuin totaalisesti. En ole vastannut kuin kahteen hänen viestiinsä koko tänä aikana ja viimeisessä selitin miksen vastaa ja että haluan olla rauhassa. Hän ei sitä ymmärtänyt vaan jatkoi pommittamista. Ja sen vähän mitä luin hänen lähettämiään viestejä, huomasin että kellonajat jolloin suurin osa viesteistä on tullut oli klo 01.00 - 07.00 välisenä aikana. Myös todella paljon kirjoitusvirheitä kertoi sen ettei tämä henkilö ole ollut selvinpäin vaan valvonut jälleen useamman päivän putkeen. Se ilmeni myös viestien sisällössä. Tuo on ahdistanut minua koko tämän ajan enemmän ja enemmän enkä enää edes halua tupakalla käydä kun koskaan ei tiedä milloin se ihminen on taas kyttäämässä tekemisiäni. Oli kuulemma käynyt jopa naapurissa ihmettelemässä ja tekemässä omat analyysinsa minun päivityksistä faceen tai whatsappiin. Joten kaikki tämä jättää kysymyksen mieleeni pyörimään: Mitä minä voin tehdä että tuo loppuu? Loppuuko se ikinä? Miksi hän tekee näin minulle? Hän vaatii saada nähdä tytärtään, mutta niin kauan kun hän ei pysty todistamaan että on selvinpäin ja jatkaa minun häiriköimistä, on parempi etteivät tapaa muuten kuin valvotusti. Väkisinkin tulee mieleen asioita jotka hän saattaa tehdä... Hän on väkivaltainen, narsisti ja edelleen sairaalloisen mustasukkainen ja omistuksenhaluinen vaikka ollaan oltu jo kohta puoli vuotta erossa ja asuttu erillään. Mitä tässä voi tehdä? 

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Mitähän seuraavaksi?!

Mun mieli käy nyt jotenkin ylikierroksilla ja välillä oon aivan jumissa. Mä en tiedä mitä mun pitäis ajatella ja toimia, vaikka kuitenkin mielessäni on aivan selkeä kuvio. Huomenna on poliisikuulustelut liittyen tyttäreni pahoinpitelyyn joka siis tapahtui viime jouluna joulupäivän aamuna. Tyttäreni on nyt nähnyt isäänsä, mikä ei sinänsä haittaa mutta tuntuu ettei tämä ihminen ymmärrä vieläkään että me ollaan erottu. Tänään aiemmin hän totesi että "vartioi" minua ja sekös kävi ahdistamaan. Siinä on juuri se yksi suurin syy, miksi halusin alunperinkin erota. En siedä yhtään vahtimista tai kontrolloimista, koska haluan elää omaa elämääni niin kuin itse haluan ja kenen kanssa haluan. Mä en todellakaan meinaa elää hänen haluamallaan tavalla, koska sellaiseen tuhlasin vasta kuusi pitkää vuotta. Jos kerta noin selvinpäin pystyy olemaan, saa tavata tytärtään ja leikkiä hänen kanssaan MUTTA muuten ei tarvitse koko ajan olla yhteydessä. Vasta eilen hän yritti soittaa minulle monta kertaa ja kun aamulla sitten vastasin, hän sanoi olleensa todella "huolissaan"... eli toisinsanoen hän kyttää koko ajan menemisiäni ja tekemisiäni. Mun on pakko kirjoittaa sille vielä uusi kirje, jossa kerron vielä kerran miltä musta tällä hetkellä tuntuu... tai on tuntunut jo kohta neljä viikkoa! Huomenna mun on pakko soittaa yhdelle vuokranantajalle koska haluan saada isomman asunnon ja päästä pois täältä kaikkien ihmisten silmien alta. Toisaalta, auttaako se mitään? Epäilen... mut ikinä ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu. Onneksi on myös jotain positiivista, mutta siitä en kirjoita täällä sen enempää. <3

perjantai, 29. toukokuu 2020

Perjantai 29.5.2020

Se olis jälleen perjantai ja lapsivapaa viikonloppu. Mielialat heittelee kuin vuoristorata enkä jaksa olla kauhean positiivinen. Johtuu ehkä väsymyksestä ja tietyistä asioista mitkä painaa mielessä. Koko ajan mesestä tulee viestejä joita en jaksa enkä halua lukea. Ymmärrän, ja olen otettu, että seurani kelpaa ja olen toivottu vieras mutta kun tiedän myös sen, etten itse nauti tiettyjen ihmisten seurasta... enkä myöskään siitä että lähtisin toiselle paikkakunnalle mukamas rauhoittumaan ja siellä kuitenkin kolme miestä, alkoholia ja luoja ties mitä muuta. Tällä hetkellä tuntuu paremmalta idealta jäädä kotiin mutta jos joku kavereistani haluaa tulla tänne moikkaamaan, hän on tervetullut. Ex-mieheni oli aiemmin sitä mieltä että minun pitäisi pyhittää hänelle yksi yö jokaisesta lapsivapaasta! Ei tule onnistumaan. Miksi laskisin hänet tänne omaan kotiini, kun tiedän että olisin ahdistunut koko sen ajan?! Taitaa olla parasta että lepäilen tämän päivän ja toivon että huomenna olisi parempi fiilis jo.

lauantai, 23. toukokuu 2020

Lauantai 23.5.2020

Lauantai. Siis tänään. Päivä on ollut kaunis, ilma lämmin. Tyttären kanssa herätty todella aikaisin ja ehditty jo tehdä vaikka mitä. Käytiin heti aamusta minun vanhempia moikkaamassa. Siellä oli lämmin tunnelma, siitäkin huolimatta että isäni kirosi pientä nuhaa. Saatiin aamupalaksi herkkua. Ranskalaisia ja kalapuikkoja. Sen jälkeen sain kunnon pannukahvia. Äitini on mestari keittämään maailman parhainta kahvia. Tyttäreni viihtyi taas todella hienosti siellä ja parasta taisi olla parvekkeella olo, kun sai ihastella upeita kukkia ja kasveja. Heillä kasvaa jopa chiliä siellä! Sitten klo 11 aikoihin lähdettiin takaisin kotiin sillä tyttäreni oli päästävä päiväunille. Nukahti kyllä todella nopeasti. Neiti nukkui reilun tunnin ja sen jälkeen lähdettiin torin suuntaan. Siellä sitten tavattiin tyttären isän kanssa. Tyttäreni meni todella hämilleen koko hommasta, hyvä ettei itkemään käynyt aluksi. Mutta minun oli pakko nähdä sitä ihmistä sillä tarvitsin rahaa ja hän oli luvannut auttaa meitä taloudellisesti jos tilanteet niin vaatii. Ja nyt todella vaati. Juttelin asioista hänen kanssaan, tosin niiden oikeilla nimillä puhuminen oli hieman haastavaa sillä kumpikaan ei halua että tytär kuulee niistä. Kaupassa käytyämme kävelimme minun ja tytön asunnolle ja huomasin että tyttäreni alkoi selvästi miettimään kaikenlaista. Sanoinkin ex-miehelleni että on hyvä että hän näkee lastaan mutta parempi että hän hoitaa ensin omat asiansa kuntoon, kaikinpuolin, ennen kuin alkaa olemaan tytön elämässä yhtään enempää mukana. Olen myös tehnyt selväksi että paria meistä ei enää ikinä tule, mutta tekemisissä voidaan olla tytön takia. Ei todellakaan muuten. Nyt mielenkiinnolla odotan miten tyttö alkaa käyttätymään tämän jälkeen. Jos viime viikolla 5 minuutin näkeminen aiheutti sellaisen uhman, miten käy nyt?! Mutta enhän minä voi kieltää isää tapaamasta omaa lastaan jos toinen on kerta selvinpäin ja rauhallinen. Niin kauan kun meillä on yhteishuoltajuus, hänellä on oikeus nähdä omaa lastaan silloin kun haluaa. Onneksi hän nyt kuitenkin on sen verran järkevä, että antaa minun päättää nyt asioista. Mutta katsotaan nyt mitä tästä seuraa. Hyvää... vai äärettömän paljon huonompaa...

torstai, 21. toukokuu 2020

Mietintöjä...

Niin monia asioita liikkuu mielessä koko ajan etten oikein saa kiinni yhdestäkään kunnolla. Yksinäisyys painaa ainakin. Tai no, enhän minä yksin joudu olemaan, onhan minulla tytär mutta tarkoitinkin toisenlaista yksinäisyyttä. Läheisyyden kaipuu. Toisen ihmisen kosketus. Kaipaan toista ihmistä vierelleni vaikka hetki sitten olin sitä mieltä etten mitään suhdetta halua. Niin se mieli vaan muuttuu. On jotenkin ahdistavaa käydä yksin nukkumaan, herätä yksin ja tehdä kaikki yksin. Tytärkin on alkanut näyttämään merkkejä että pelkästään äidin kanssa eläminen alkaa tylsistyttää. Tai ainakin käytös antaa sellaisen kuvan. Ex-miestäni en kaipaa ollenkaan elämääni. Tunnen niin paljon vihaa ja pettymystä häntä kohtaan etten edes pystyisi kohtaamaan häntä jos vastaan kävelisi. Mutta ehkä musta vielä saa onnellisen... aidosti onnellisen jonain päivänä.

Ja jotenkin mun pitäis alkaa luottaa itseeni enemmän ja uskaltaa tehdä ja mennä miten haluan. Sillä nythän mulla on siihen täysi mahdollisuus ja oikeus. Jotenkin sitä vaan aina jumittuu kotiin sohvalle tuijottamaan konetta tai telkkaria vaikka oikeasti voisin tehdä niin paljon kaikkea muuta. Tavata ihmisiä, kokeilla uusia juttuja... toteuttaa haaveita. Mut oon niin helvetin huono lähtemään yksin mihinkään. Aina pitäis olla joku kaveri mukana koska olen todella ujo enkä luota tähän maailmaan saati ihmisiin ollenkaan. Olen pystyttänyt korkeat muurit ympärilleni kaikkien paskojen kokemusten takia.